Pärssisen Harri oli syksyllä hoitanut suhteet Jääkäriprikaatiin taas siihen kuntoon, että Teres pääsi lähettämään oman joukkueensa kisaan. Niinpä sitten yllä olevalla joukolla lähdimme torstaina 23.11 kello 1924 kohti Lapin jänkhiä ja kilpailua, jossa kantaisimme mestarin ja ennakkosuosikin paineita.
Edellisestä kerrasta poiketen tällä junamatkalla emme kartoittaneet partion jäsenten erikoisosaamisia, opiskelleet kansainvälistä merkkikieltä saati sitten kerrannut ensiaputaitoja. Sen sijaan osa meni aikaisin nukkumaan ja toiset ( ainakin Virkkunen ja Ikonen) joivat itsensä ravintolavaunussa hyvään humalaan tai vähintään varattomiksi. Aamun Rovaniemellä aloitti Lempinenkin buranalla vaikkei tiettävästi ollut edes illan ilonpidossa mukana. Rovaniemeltä siirryimme välittömästi linja-autokyydillä Sodankylään, jossa palvelualtis kuljettajasetä toimitti meidät aina joukko-osaston portille.
Ilmoittautuessa käytiin läpi tutut rutiinit keväältä. Ennestään tuttu sotilasmestari Tuovinen, verenpainemittaus, ruokailu, varusteiden ja taisteluvälineiden kuittaus sekä hitonmoinen välppäys. Kävi myöskin ilmi, että kilpailun siirtymiset käveltäisiin, mikä oli lumipulan vuoksi ilmeistä, mutta myöskin suuri pettymys. Olisimmehan miltei kaikki mieluusti hiihtäneet ja siihen myös varustautuneet.
Ruokaillessa eteen tuli kysymys partion johtamisesta. Eniten kannatusta sai lopulta Partasen ehdotus, että Tenhiälä johtaa ja Pikander on varalla. Perusteluna oli, että johtamisnakkien kiertäessä kaikki saa aina tarpeellista kokemusta. Ehdotusta vastusti vain allekirjoittanut, joka olisi mieluummin kantanut tavaraa kuin huolta porukasta. Lopulta siirryttiin sissilinjan yliluutnantin johdolla sotilaskodin kautta kohdistusammuntoihin. Sotilaskodissa yliluutnantti käski Pikanderin piilottaa epäsotilaallinen lävistys teipillä. Kyseiset teipit tarttuivat sitten sen verran lujasti, että Mikko saattaa vielä tänäkin päivänä kulkea oikea korva teipattuna.
Kohdistusammunnoissa varuskunnan radalla sekä yliluutnantin että avustavien varusmiesten kesken herätti hämmästystä ja kunnioitusta reserviläisten tasainen ja äärimmäinen tarkkuus kouluammunnassa. Mukana olleen kokelaan tiedettiin jo samana iltana levittäneen leirissä huhuja pelottavan taitavista reserviläistä.
Iltapäivän hämärtyessä meidät sitten siirrettiin kuorma-autokyydillä Kyläjärven ampuma-alueen leirialueelle, missä aliupseerikurssin oppilaat olivatkin ampumaleirillään jo viettäneet kuluneen viikon. Ilta sitten istuttiin tulilla joutavia puhuen, eikä siis vieläkään jännitetty edellisvuoden tapaan. Ainoa harjoittelun aihe oli sissiteltan pystytys. Illan ohjelmassa oli myös harjoituspuhuttelu partioiden johtajille ja lähtöjärjestyksen arvonta, mitkä piti kilpailun johtaja kapteeni Mure. Lähtönumeroksemme arvottiin kahdeksan.
Partiomme kuten kaikki 14 muutakin selvisi esilähdön varustarkastuksesta ilman puutteita. Säästyimme siten bonustelamiinoilta. Kilpailun ensimmäinen päivä oli tuleva sisältämään vajaan 30 km siirtymisen ja kymmenen tehtävärastia. Nämä sekä yhdestoista rasti eli siirtymiseen kulunut aika tultiin myöhemmin arvostelemaan ja pisteet muuttamaan sakkominuuteiksi seuraavan päivän pikataivalta varten. Matkalle partiot lähtivät kymmenen minuutin porrastuksella.
Suunnistus kahdeksalle taistelijalle. Kukin haki yhden rastin, joista kaukaisin oli noin puolen kilometrin päässä. Rastit olivat aika selviä ja ehdimme aikaan 10 minuuttia, mikä riitti toiseen sijaan. Prikaatin edustusurheilijat ( partio 15) voittivat tämän ajalla 8.30. Suunnistajina toimivat Tenhiälä, Verho, Lamminmäki, Virkkunen, Lempinen, Vanamo, Ikonen ja Kekki.
Rastilla oli tarkoitus pakata mahdollisimman nopeasti telakuorma-autoon seitsemän taistelijaa varusteineen sekä muuta kalustoa, mm. puolijoukkueteltta, kamiina ja muuta. Pakkaajina toimivat Verho, Taipalus, Lamminmäki, Pikander, Partanen, Ikonen ja Kekki. Suoriuduimme rastista taas toiseksi nopeimmin Urheilijoiden taasen voittaessa.
Rastilla oli kuvattu siviilionnettomuus. Maastohenkilöauto oli ajanut ojaan. Toinen uhri oli tajuton ja toinen harhaili lähistöllä ja tämä piti tajuta etsiä. Ennalta sovitun kuvion mukaan Virkkunen johti toimintaa, mikä sujuikin mallikkaasti. Taistelijat tekivät hyvällä asenteella hommia, jotka parhaiten osasivat - mm. Partanen suojasi ja Ikonen antoi ensiapua tällä kertaa kuitenkaan itseään haavoittamatta. Tällä rastilla pisteiden määrä ratkesi oikeiden suoritusten mukaan. Saavutimme täydet pisteet, joskin eduksemme voidaan laskea kokemus vastaavasta rastista edellisellä kerralla. ( Saatiin tosin myös tuolloin täydet pisteet.) Muut partiot eivät vastaavaan tulokseen yltäneet.
Tällä kertaa partio ohjattiin kulkemaan merkittyä uraa kahdeksan kilometrin kiemurteleva matka. Välillä oli neljä rastia, joiden sijainti ja korkeus tuli ilmoittaa. Tällä rastilla paikantajina toimivat Lamminmäki, Virkkunen ja Ikonen Pikanderin hoitaessa sihteerin vastuullista tehtävää. Muut tulivat nollat taulussa perässä, vaikka suunnistava osa yrittikin tarjota puuhasteltavaa havainnoinnin ja etäisyyden laskemisen merkeissä. Suunnistajiemme ylivoimaisuus palkittiin taasen ensimmäisellä sijalla edustusurheilijoiden saavuttaessa toisen sijan.
Tällä rastilla aiheutti hämminkiä se, että kumpikin sissiradisti-partio jätti rastin tyystin väliin. Tämä tosin johtui vähän puutteellisista ohjeista ja rastin pisteytystä muutettiinkin lopulta siten, etteivät radistit joutuneet väärinkäsityksestään kärsimään.
Tässä vaiheessa olomme oli melko ylivoimainen. Vasta puolet ensimmäisen päivän matkasta oli takana ja olimme jo saavuttaneet ensimmäistä lukuunottamatta kaikki edellämme startanneet partiot. Emme myöskään tienneet perässämme lähestyvästä urheilijoiden rasteillakin menestyvästä partiosta.
Tehtävänä oli heittää kranaatti viidentoista metrin päähän mäen takana olevaan neliömaaliin ( koko 1,7m x 1,7m). Yhden taistelijan oli siis toimittava tulenjohtajana. Muuten tehtävään valittiin viisi heittäjää, josta kunkin tuli heittää ainakin yksi kymmenestä kranaatista. Tulenjohtajana oli Tenhiälä ja heittäjinä Verho, Lamminmäki, Taipalus, Pikander ja Partanen. Partiomme tai itseasiassa Verho sai kolme kranaattia osumaan maaliin, mikä ei lopulta kuitenkaan ollut huono suoritus. Paras partio osui neljällä. Kolmeen sitten ylsi kolme muutakin.
Rastin tehtävänä oli keittää pakinkannellinen vettä. Halkojakin oli tarjolla. Vaikka tiimi työskenteli raivoisasti ja yhteispeli sujui ei aikamme 10.03 riittänyt kuin kolmanteen sijaan. Urheilijoiden partio voitti tämän noin kahdeksan ja puolen minuutin ajalla, mikä oli tietysti aivan tavoitettavissa oleva aika. Partiomme aikaa hidasti itse sytykkeiden sytyttämisen kanssa kämmiminen. Vastaisuudessa voinee aikaa nopeuttaa vieläpä käyttämällä useampaa astiaa. Rastin tasoa vaikeutti sopivasti vielä sen sijainti pirun tuulisen vaaran kupeessa.
Tälle rastille saavuimme sitten jo ensimmäisenkin partion ohittaneena.
Partiosta määrättiin seitsemän taistelijaa rakentamaan miinanauha. Eli taistelijat tekevät maastoon nauhan, jossa on 28 telamiinaa viiden metrin välein. Pioneereina toimivat tällä kertaa Tenhiälä, Taipalus, Pikander, Lempinen, Partanen, Ikonen ja Järnefelt. Nauhan rakentamiseen ja purkamiseen käytetty aika sitten laskettiin. Miinasijoja ei kaivettu, eli kyseessä oli puhdas voimarasti. Jälkeenpäin hämmästystä herätti sijoittumisemme vasta kahdeksanneksi. Muiden ryhmien menetelmiä en rupea edes tässä vaiheessa spekuloimaan. Saattoivat olla vaan kertakaikkiaan kovempia jätkiä ja tyttöjä. Ehkäpä Teresin on syytä järjestää jäsenistölle miinanauhaharjoituksia.
Tällä rastilla puettiin viisi taistelijaa 'alieninnahkaan' eli taistelusimulaattoriin. Tarkoitus oli edetä vihollisen tulessa saavuttaen kolmella eri tavalla pisteytetyt tasot. Aikaa oli kolme ja puoli minuuttia. Vapaaehtoisia alkoi tässä vaiheessa päivää olla jo aika vaikea saada kokoon; tosin kersantit Ikonen ja Vanamo palasivat noin kilometrin tulojotosta takasinpäin suorittamaan jälkikärjen vaativia tehtäviä. Tosin he samalla noutivat matkalla pudonneen kartan. Lopulta tehtävään lähdettiin porukalla: Tenhiälä, Verho, Lamminmäki, Taipalus ja Partanen muiden jäädessä nuotiolle lämmittelemään. Itse lähdin hommaa johtamaan. Annoin erikoisjääkärin varmuudella ohjeita ja käskyjä muille ja sitten tietysti haavoitun heti kärkeen saavuttamatta edes ensimmäistä pistetasoa. Opetus oli vanha tuttu: LYHYITÄ SYÖKSYJÄ! Taipalus taisi tällä kertaa olla kovin sissi näissä hommissa, mutta pääasia, että kaikilla osallistuneilla ( paitsi minulla) oli lopulta kivaa hyökätessä. Miinuspuolena oli se, ettei rastilla voinut hyökätessä ampua takaisin. Sijoituimme rastilla jaetulle neljännelle sijalle.
Rastilla täytyi pelastaa sirotemiinakenttään joutunut jalkaan haavoittunut taistelija. Ensiapuhommissa luottamusta saavuttanut Virkkunen johti tämänkin rastin. Muita toimijoita oli ainakin Taipalus ja Pikander. Aika moni muu rupesi jo illan pimetessä gonahtamaan. Joka tapauksessa suoriuduimme esimerkillisesti taasen saavuttaen ainoana partiona täydet pisteet.
Viimeinen tehtävärasti olikin jo leirialueella. Tehtävänä oli pystyttää sissiteltta ja levittää makuualustat ja -pussit telttaan yöpymistä varten. Käytetty aika oli ratkaisevaa. Aikamme oli kohtuullinen noin 17 minuuttia ja sijoitus kolmas.
Viimeisenä asiana pisteytettiin rastien välillä käytetty marssiaika. Suureksi yllätykseksemme olimme tässä vasta neljänsiä. Matka oli osalle partioista aika pitkä ja viimeiset partiot jäivät marssiajassa meille miltei kolme tuntia. Viimeiset saapuivat leiriin vasta puolen yön jälkeen. Näinollen osan yöunet jäivät aika vähiin.
Partiomme herätys oli 0430, ruokailu 0530, esilähtö 0545 ja lähtö 0600. Lähdimme pistetilanteen mukaan urheilijapartiota 17 minuuttia ja 50 sekuntia edellä. Siirryttävä matkaa oli kertyvä noin 20 kilometriä, jonka varrella odottivat ampuma- ja kranaatinheittorastit sekä niiden sisältämät sakkokierrokset. Voittaja ratkeaisi gundersen-periaatteella eli ensimmäinen maalissa voittaa. Reitti oli sinänsä helppo: tieuria ja linjaa, joskin pimeässä ensimmäisenä partiona eksymisen vaarakin oli olemassa.
Lähdimme liikkeelle hyvää vauhtia. Tarkoitus oli jokaista siirryttyä tuntia kohden pitää kolmen tai neljän minuutin tehokas tauko. Tähän alussa päästiinkin, mutta matkan edetessä ja, koska urheilijoita ei näkynyt pitkilläkään suorilla, löyseni marssikuri ja vauhti loppua kohden. Ikonen vastasi menestyksekkäästi suunnistuksesta välillä turvautuen Virkkusen paikallistuntemukseen. Mainittakoon vielä, että suurimman vastuun teltan siirtämisestä hoiti Taipalus ja kamiinasta Partanen. Toki näitä reppuja muutkin voimiensa tunnossa kantoivat.
Ainoan pummin reitillä aiheutti kartassa näkymätön tie. Partion tosin pelasti tällä kertaa suunnistajien erinomainen aloitekyky ja korjasimme virheen ajoissa siirtymällä metsän läpi miltei narussa suoraan viimeiselle eli neljännelle tarkastuspisteelle. Jälkeenpäin kuulimme, että kaikki takana tulevat partiot olivat kulkeneet täsmälleen saman reitin meidän jälkiämme pitkin.
Tällä rastilla neljä valittiin partiosta taistelijaa. Kullekin annettiin kaksi patruunaa ja tarkoitus oli seisaaltaan ampuen kaataa 50 metristä neljä ysiringin kokoista lätkää. Ampujina olivat Tenhiälä, Verho, Vanamo ja Partanen. Kaikki tietysti kaatoivat oman maalinsa ensimmäisillään. Toiset patruunat ammuttiin valliin ja jatkettiin matkaa ilman sakkokierroksia. Rastilla aiheutti nokkapokkaa se, ettei Virkkunen kyennyt erottamaan minun taktista ampuma-asentoani töröperseasennosta.
Rastin jälkeen alkoi olo olla jo kuin käellä, kun urheilijoita ei lähtiessäkään näkynyt mailla eikä halmeilla ja olimme jo melkein kasarmin porteilla.
Kisan viimeisellä rastilla valittiin viisi heittäjää, joiden oli kunkin tarkoitus heittää kranaatti viidentoista metrin päässä olevaan 1,5m x 1,5m neliöön. Kutakin ohiheitettyä kohden partion tulisi kiertää 200 metrin sakkokierros. Heittäjiksi valittiin Verho, Lamminmäki, Taipalus, Pikander ja Partanen. Tällä rastilla näytimme perusreserviläissuorituksen heittämällä kaikki ohi, joten kiersimme kaikki viisi kierrosta. Keskityimme siis siihen minkä parhaiten osaamme - kävelyyn.
Saavuimme lopulta kello 1150 maaliin, jossa otimme voittajakuvat. Pienen epäröinnin jälkeen meitä tuli kiittelemään ja muuta juttua heittämään peräti prikaatin komentaja. Aikaero toiseksi tulleeseen urheilijajoukkueeseen jäi lopulta kaiken sähläämisen ja pisteiden uudelleen laskennan jälkeen 23 minuutiksi. Kolmanneksi tullut sissiradisti-partio kulutti aikaa yhden tunnin ja 21 minuuttia meitä enemmän. Neljänneksi sijoittui toinen sissiradisti-partio 1.38 meidän jälkeemme. Lopuilla partioilla sitten kestikin näitä paljon enemmän, eikä viimeiset olleet vielä lähelläkään maalia meidän kotiutuessa kello 1600 aikaan.
Maaliin tulon jälkeen seurasi nopeaan tahtiin huolto ja varusteiden palautus. Huoltoa piristi ehdottomasti se, että uimahallin kaunis valvojatyttö keksi pompotella pääosin alastomia reserviläisiä ympäri hallin käytäviä. Hämminkiä huollossa taas aiheutti se, ettei jo hieman väsähtäneen oloiset taistelijat meinanneet pysyä sotilasmestari Tuovisen tiukassa aikataulussa, mikä melkein poltti sotilasmestarilta päreet. Varusteet saatiin kuitenkin luovutettua, eikä puutteita tietenkään ilmennyt. Päinvastoin yhdet urheilusukat olivat tulleet lisää.
Huollon yhteydessä viimeistään paljastui hinta, jonka maksoimme siitä, että lähdimme kisaan takki auki. Kunnon teippien kotiinjättäminen aiheutti kaikille hiertymiä jalkoihin. Miehekkäimmät hiertymät keräsi Vanamo päkiöihinsä. Olivat meinaan semmoiset reiät, ettei sukat kastuneet hiestä vaan verestä. Partasen ihmetellessä, miksei Lauri pyytänyt sukkia lainaan, kun itsellä ei kuivia enää ollut, oli vastaus: "En viittiny, olisivat vielä kastuneetkin." Kova jätkä. Hiertymät opettivat meille taas vanhan totuuden, ettei teippaamisen tärkeyttä voi yliarvioida. Siispä ensi kerralla teipit mukaan, vaikka hiihtämään oltaisiin menossakin. Kaikkeen täytyy varautua.
Kello 1500 meille tarjottiin päivällinen henkilökunnan ruokalassa. Huomattakoon, että tälläkin kertaa tarjolla oli lohta ( samoin kuin keväällä samassa tilaisuudessa). Taitaa olla kovassa huudossa tuolla pohjoisessa. Kilpailun johtaja kapteeni Mure ja aliupseerikoulun johtaja kapteeni Rapo pitivät meille ruokailun jälkeen kiitospuheet. Kapteenien toive oli, että ensi kerralla Teres lähettää joukkueen miehistä, jotka eivät ole vielä kilpailussa käyneet. Kapteenit nimittäin epäilivät menestyksemme pohjautuvan rastien tuntemukseen. Näitä juttuja emme juurikaan kommentoineet. Joku taisi mainita, että voitimme edelliselläkin kerralla, vaikka silloin olimme Lapin Rikua lukuunottamatta kaikki ensikertalaisia. Joka tapauksessa tällaiset spekulaatiot asettavat yhdistykselle haasteen. Spekuloinnin murskaamiseksi ensi kerralla pitäisi saada kokoon ryhmä, josta kukaan ei ole käynyt kyseisessä kilpailussa ja joka silti yltää voittoon.
Tämän jälkeen meidät vietiin Sodankylään, josta jatkoimme bussilla Rovaniemelle mistä edelleen junalla kotiin ja kouluhommiin maanantaiksi.
Tämän syksyn kilpailun rasittavuus yllätti kaikki. Kilpailu veti nimekkäitäkin jotoksia siirtyneet taistelijamme väsyksiin, joskaan äärimmäisyyksiin ei tietenkään päästy. Muistissamme keväinen verraten kevyt pyörämarssi lähdimme kilpailuun häpeällisen ylimielisinä. Tämä olisi voinut helposti koitua partiomme kohtaloksi. Syyn miksi näin ei kuitenkaan käynyt selittää mielestäni kokemus. Sotilastaidoilla kilpailemisesta ja matkojen siirtymisestä oli kaikilla partion taistelijoilla kokemusta; joillain enemmän tosilla vähemmän, mutta joka tapauksessa enemmän kuin meidän kanssamme kilpailleilla varusmiehillä. Kokemuksen ohella menestykseen meidät auttoi myöskin vapaaehtoisuus. Kaikki olivat erikseen pyytäneet päästä mukaan tähän koitokseen, eikä ainakaan tällä kertaa kukaan ollut liikkeellä kertauspäiviä ja mainetta kerätäkseen. Varusmiehillä oli vaikeampaa. Vaikka monella oma motivaatio olisikin ollut korkealla, niin voisin kokemuksesta arvata, että moneen partioon mahtui yksi tai useampi taistelija, jota ei tosiaankaan kiinnostanut palkintosijojen tavoittelu. Olisi vaadittu todellista vahvuutta muilta partion taistelijoilta ja johtajalta, jotta tällainen partio olisi kyennyt kilpailemaan meidän kanssamme.
On täysin vastuutonta vetää kaikesta yllä kertomastani johtopäätöstä, että varusmiesten taidoissa, kunnossa ja motivaatiossa olisi toivomisen varaa - päinvastoin. Olin lähtiessä ja olen edelleen sitä mieltä, että olimme liikkeellä todella iskukykyisellä porukalla. Tältä pohjalta oikeasti yllätyin, kuinka hyvin urheilijat ja sissiradistit pysyivät kilpailussa mukana. Muiden partioiden jääminen kärjen vauhdista aika isolla marginaalilla ei ole sekään huolestuttavaa, kun otetaan huomioon takana ollut ampumaleiri ja reitin todellinen vaativuus. Uskoisin, etteivät varusmiehet juurikaan vastaavia matkoja ole ennemmin siirtyneet, kun taas omaksi vahvuudeksemme laskin nimenomaan marssikokemuksen. Tässäkin päti taas vanha totuus, ettei matka tapa vaan vauhti. Varusmiesten kunniaksi erikseen mainittakoon, että kotiutumiseemme mennessä vain yksi taistelija oli keskeyttänyt ja hänkin oli oikeasti loukannut itsensä.
Olkoon meidän ja edeltäjiemme menestys tulevia partioita velvoittava,
partion johtaja Antti Tenhiälä.