Moottorimarssimme kohti itää käynnistyi varhain lauantaiaamuna Rautatientorin laidasta. Kuuden aikaan, jolloin ainakin allekirjoittanut yleensä vasta tapaa harkita nukkumaanmenoa, oli tällä kertaa noustava ajoneuvoon, takana sangen lyhyiksi jääneet yöunet. Bussissa paikansin viimein myös loput TERES-miehet. Ketään näistä kunnianarvoisista vanhan kaartin edustajista en ollut aiemmin tavannut. Porukan vanhimman konkarin ja nuorimman, vasta tupsulakkinsa saaneen mortin (eli minun) ikähaitariksi todettiin pitkälti toista vuosikymmentä. Meidän teekkarien ohella bussiin mahtui toki muitakin: matkaseuranamme oli sekä lipastolla opiskelevia upseeriveljiä että tavallisia turisteja, joita noukimme kyytiin reitin varrelta. Suomen puolella ei juuri tarvinnut väijyä nähtävyyksiä ikkunoista, joten pitkä köröttely itätajalle tarjosi tilaisuuden univajeen paikkaukseen.
Murtokohtana toimi Niiralan raja-asema Värtsilässä, melkein Joensuun korkeudella. Paperisodan tulivalmistelu oli tehty ilmeisesti hyvissä ajoin, ja murtoon päästiin yllättävänkin sujuvasti pian puolen päivän jälkeen. Rajan tuolla puolen ensimmäinen etappi oli suunnaton, kuuluisa Jäniksen kauppa-asema, josta marssiosastomme täydensi näppärästi nestevarastonsa, monipuolisesti eri makuisilla ja pitoisilla nesteillä.
Pikku hiljaa myös matkamme sotahistoriallinen konteksti tuli mukaan kuvaan, kun ympäröivästä maastosta alkoi löytyä kuuden vuosikymmenen takaisia taistelupaikkoja ja oppaaltamme, everstiluutnantti Aimo Kiukkaalta, niistä yhtä jos toistakin kerrottavaa. Hän tunsi tienoon taisteluhistorian kuin taisteluvyönsä taskut, ja tarinoita riitti niin lähimaastossa käydyistä kamppailuista, sodan kokonaistilanteesta kuin ennen kaikkea taisteluja johtaneista ihmisistä.
Sotahistoria tuli ainakin allekirjoittaneelle huomattavasti elävämmäksi kuin vaikkapa RUK:n oppitunneilla, kun tapahtumapaikat olivat silmien edessä ja omin jaloin tiedusteltavissa. Taistelevat joukot eivät olleet enää pelkkiä numeroita ja niiden komentajat vain nimiä kartalla, kun Kiukas pääsi tarinoimaan vaikkapa kenraaliluutnantti Paavo Talvelan särmikkäästä persoonasta ja usein varsin erikoisista edesottamuksista. Suotakoon ne hänelle, olihan mies minun iässäni sentään jo majuri.
Muutama sana matkamme teemasta, .Aunus ja Maaselän kannas.. Sikäli mikäli nuo näyttävät silmääsi arvoituksellisilta: Aunus on ikivanha kaupunki Laatokan ja Äänisen välisellä kannaksella, noin Äänisen eteläpään tasalla lähellä Laatokan rantaa. Maaselän kannakseksi taas kutsutaan Äänisen ja Vienanmeren välistä aluetta, josta piti tulla sotien aikana kolmas ja pohjoisin suuri puolustuslinjamme itänaapuria vastaan. Sattuneista syistä aivan siihen pisteeseen asti ei koskaan päästy.
Lauantain reittimme kulki Lemetin ja U-aseman kautta. Lemetin legendaarisessa taistelumaastossa sai alkunsa sellainenkin käsite kuin motti . alun perin se oli vain erään tst-aseman nimi, mutta vakiintui sitten tarkoittamaan siellä sangen mainioksi osoittautunutta tappelumenetelmää. Laatokan koillisnurkalla sijainnut U-asema nousi jatkosodan loppumetreillä arvoonsa, ja siihen kuuluneella Nietjärven alueella pysäytettiin puna-armeijan eteneminen. Retkemme historiaosuus eteni suht kronologisesti, joten palasimme tarkemmin tähän kamppailuun matkan viimeisenä päivänä.
Ensimmäinen päivä, ja lopulta koko reissukin, oli aika pitkälti bussissa istuskelua ja ohitse vilistävien (tai matelevien) maisemien tiirailua. Hyvät unenlahjat ja hyvällä musiikilla ladattu cd-soitin tulivat molemmat tarpeeseen taittaessamme väliin pitkiäkin taipaleita Karjalan kuoppaisilla korpiteillä. Bussissa oli hyvä vedellä sikeitä, etenkin kun ilta- ja yöohjelmamme tapasi painottua pikemminkin paikalliseen kaupunkikulttuuriin tutustumiseen kuin univelkojen makseluun.
Päivän hyökkäystavoite häämötti hieman kauempana idässä: Petroskoi, a.k.a Äänislinna, 300 000 asujaimen sykkivä metropoli ja Karjalan tasavallan pääkaupunki. Syyskesällä 1941 valloitusretki itärajalta Äänisen rannalle kesti runsaat kolme kuukautta . me teimme sen päivässä... Perille päästyämme majoituimme Hotelli Pohjolaan eli Severnajaan, joka sijaitsi aivan Petroskoin urbaanissa ytimessä. Keskusta oli varsin siisti, rauhallinen ja viihtyisä, kaupungin asukaslukuun nähden yllättävänkin pieni.
Syömään menimme meksikolaiseen kellariravintolaan. Onnekkaimmat, minä mukaanlukien, tulivat tilanneeksi keittoa (ruokalistan kielestä mitään ymmärtämättä) . sen sijaan kananpoika (tai mikä lie lintuparka mahtoikaan olla) kuuluu olleen peräti yllätyksellinen makuelämys. Tämän jälkeen ei hotellin baari kauaa jaksanut pitää mielenkiintoa yllä, joten päätimme suunnata illaksi kaupungille. Muuan lupsakka pikkumies onnistui aulassa vakuuttamaan paikallistuntemuksellaan ja opasti meidät kilometrin päähän, Kalevala-Klubille. Mainittakoon, että siellä kuulin ensimmäisen kerran elämässäni (ja seuraavina matkapäivinä vielä erinäisiä kertoja uudestaan) kummallisen kappaleen, jonka luutnantti Lahti Romanian-kävijänä tiesi maan tämän vuoden suurimmaksi hitiksi. Sittemmin sitä on päästy (jouduttu) kuulemaan täällä lännessäkin. Kyllä te tiedätte sen hermoja raastavan rallatuksen, progressiivista humppaa tai mitä lie. Romanialaiset sen osaavat: O-zone tekee musiikissa samaa kuin Ceausescu aikanaan politiikan saralla ja Vlad Tepes vielä vähän aikaisemmin...
Aamuherätys oli kovin, kovin vaikea, mutta viimein kaikki TERES-miehet selviytyivät bussin kyytiin sen suunnatessa pohjoista kohti. Samaa ei voi sanoa koko matkaseurueesta (.Aunuksen ryhmästä., kuten evl Kiukas leikkisästi totesi, .vain Paavo Talvela puuttuu. . loisti sieltä kyllä muutama edellisillan juhlijakin poissaolollaan). Kohteena oli Äänisen pohjoisperukassa sijaitseva Karhumäki, jonka valtaukseen jatkosodan hyökkäysvaihe oikeastaan päättyi, ja siitä edelleen hieman idempänä Äänisestä Vienanmereen kulkeva Stalinin kanava, jonka tuo veikeä viiksekäs Pringles-ukko 1930-luvun alussa rakennutti. Hankkeen hinta oli runsaat 100 000 ihmishenkeä. Stallun saavutuksista puhuivat kolkkoa kieltään myös reitin varren useat suunnattomat joukkohautuumaat. Julmaa ironiaa on, että Josif Vissarionovitsh tapatti voimansa tunnossa ennen sotia . ehkäpä meidän onneksemme . myös puna-armeijan kyvykkäimmän upseeriston.
Paluumatkalla kanavalta syvennyimme tarkemmin Karhumäen taisteluihin. Sopiva näköala tähän avautui kaupungin liepeillä kohoavan kukkulan rinteeltä. Avulias miliisiyliluutnantti opasti TERES:in maastontiedusteluosaston pienen kävelymatkan päähän tutustumaan suureen, pimeään luolaan (eihän nyt sellaisesta tarjouksesta kieltäytyä voi, vaikka emme me kyllä tienneet minne olimme matkalla) ja halusi lopuksi vielä esitellä meille paikallista saunaa eli ränsistynyttä kivitaloa mäenrinteessä.
Edessä oli toinen ja viimeinen yö Petroskoissa. Illaksi olimme varanneet saunan Äänisen rannasta. Saunomisen puitteet osoittautuivat hintaansa nähden peräti hulppeiksi, ja saunareissu oli menestys. Sen jälkeen oli taas kulinaaristen elämysten metsästyksen aika, tällä kertaa saksalaisesta oluttuvasta. Gulassi oli hyvää. Aterian jälkeen jalkauduimme vielä ydinkeskustaan. Tietty osa ryhmästämme hankkiutui sananvaihtoon paikallisen pikkumafioson ja tämän miliisikaverien kanssa. Hämmästys oli melkoinen, kun mafiosonplanttu yhtäkkiä kohotti vodkapullonsa ja kalautti sillä päätään saaden aikaan äänekkään kolahduksen. Tällaisiin mielenkiintoisiin tilanteisiin voi törmätä kaukomailla matkatessaan.
Aamulla jätimme Petroskoin taaksemme ja matkasimme etelään kohti Aunusta. Syväri, tuo maineikas Äänisestä Laatokaan virtaava joki, osoittautui ylitsepääsemättömäksi esteeksi, ja sen rantamilla odottelimme lauttaa runsaan tunnin verran lauma lehmiä seuranamme. Lopulta pääsimme virran yli ja jatkoimme matkaa tutustumalla paikalliseen luostariin. Portilla oli vastassa muutama sen asukkaista (jotka oppaamme tiesi nimetä .naisnunniksi.). Sisäänpääsy ei toki ollut ilmaista, ja valokuvausluvasta joutui pulittamaan vielä pari euroa ylimääräistä. Sen verran päätin investoida, kun kamerakin oli tullut sinne asti raahattua. Lupa osoittautui siaksi säkissä, kun selvisi, että sisällä kirkossa kuvaaminen oli kiellettyä joka tapauksessa. Sainpahan kivoja kuvia luostarin seinistä ja pihanurmesta. Mysteeriksi jäi, missä ne miesnunnat mahtoivat piileskellä.
Maineikkaiden taistelupaikkojen sarjassa tämä päivä tutustutti meidät Lotinanpeltoon, jossa puna-armeijan suurhyökkäyksen pohjoisin haara kesällä 1944 käynnistyi neuvostoveijarien yrittäessä runnoa tietään etelästä Syvärin yli. Paikalla koettiin eräs toisen maailmansodan raskaimmista kranaattisateista, ja ankarien tulivalmistelujen pohjustamana veli venäläinen onnistuikin avaamaan itselleen tien pohjoiseen.
Päivän taival päättyi Aunukseen, joka oli, tuota, hieman kuollut kylä. Jälkeenpäin yritin kuvata sitä paikalliseksi Mäntsäläksi, mutta luutnantti Kokkinen oli toista mieltä: .Mäntsälä on valtava, kiihkeästi sykkivä metropoli Aunukseen (yksi hotelli, yksi ravintola, kaksi viinakauppaa) verrattuna.. Semmoista. Sadepilvet vyöryivät parahiksi iltataivaalle, joten mitään syytä lähteä kyläelämää ihmettelemään ei tarvinnut keksiä. Kerrankin matkan aikana tuli nukuttua pitkät yöunet.
Aamuvarhaisella karistimme Aunuksen pölyt jaloistamme ja lähdimme Laatokan rantaa seuraillen jälleen kohti pohjoista. Lenkkimme oli sulkeutumassa. Vanhana rt-miehenä nimeäisin ehkäpä koko matkan kiintoisimmaksi taistelupaikaksi Tuuloksen, Laatokan rantakaistaleen, jolle pari Neuvostoliiton merijalkaväkiprikaatia nousi maihin kesällä 1944, vain muutama viikko sen toisen kuuluisan maihinnousun jälkeen. Lähes käsittämätöntä mörhöilyä ja varteenotettavia ei näin -esimerkkejä löytyy suomalaiselta puolelta maihinnousun torjunnan alkumetreiltä: maihinnousun mahdollisuutta ei otettu vakavasti, ja kun se lopulta oli todellisuutta ja punatähdillä merkityt paatit puksuttivat Laatokalta kohti rantaa, ei tilanne ollut kenenkään hallinnassa. Veneiden ja, ennen pitkää, rantaan päässeiden joukkojen torjuntaa ehti johtaa parin päivän aikana peräjälkeen niin moni eri upseeri, ettei homman voi sanoa olleen hanskassa.
Matkan jatkuessa ilmeni, miksi juuri kyseinen paikka oli vetänyt merijalkaväen puoleensa. Matala ja leveä hiekkaranta, varsinainen biitsi suorastaan, on maihinnousijan näkökulmasta hiukan mukavampi vaihtoehto kuin jyrkkä ja karikkoinen rannikko, jollaista Laatokan itärannalla riittää. Biitsivierailun ansiosta matkalta tuli ammennettua ihan omankin sotilaskoulutukseni kannalta hyödyllistä tietoa.
Sotahistoriallinen kiertoajelumme huipentui juuri sinne mihin taistelut Laatokan Karjalassa kesällä 1944, eli Nietjärvelle. Tämän tst-tantereen maine ei ole yhtä legendaarinen kuin Kannaksen maineikkaiden Tali-Ihantalan ja Vuosalmen, vaikka sen merkitys puna-armeijan etenemisen pysäyttämisessä ja torjuntavoiton saavuttamisessa lienee ollut jokseenkin yhtä painava. Tuohon kumpuiseen metsämaastoon seisahtui Laatokan pohjoispuolinen neuvostovyörytys niin, ettei eteenpäin ollut asiaa.
Viimeinen tienpätkä Venäjänmaalla kulki samoja uria kuin ensimmäinenkin, Lemetin ohi Jäniksen rajakaupalle, josta joku ehkä osti jotain pientä kotiinviemisiksikin, kuulemma. Rajamuodollisuudet veivät jälleen aikansa, mutta lopulta olimme turvallisesti takaisin länsimaisen sivistyksen kehdossa, Pohjois-Karjalassa. Sieltä matkamme kääntyi taas kohti etelää, ja iltahämärissä, melkein tiistain puolella jo, bussimme pysäköi Rautatientorin laitaan. Paljon oli nähty, opittu ja koettu, vaikka suurin osa ajasta olikin kulunut autossa istuessa.
Oppaamme päätti retken sanoihin. Muistakaa, että se paras matka on vielä edessä, johon ltn Koskivaara osuvasti murjaisi: Niin! Valhallaan!
Janne Käki