Talvisodan rauha pelasti Suomen

Talvisota on historiankirjoista juurtunut mieleen sankaritarinana, jossa pieni, melkein aseeton Suomi ihmeitä tehden torjui sisun, nokkeluuden, yhteishengen, Molotovin cocktailien, mottitaktiikan ja paukkupakkasten avulla puna-armeijan massiivisen hyökkäyksen.

   Urhoollinen torjuntataistelu päättyi kuitenkin pettymykseen, Moskovassa solmittuun rauhaan. Suomi menetti siinä koko Karjalan kannaksen, vaikka venäläiset eivät edes pystyneet valloittamaan Viipuria. Kuusikymmentä vuotta on keskusteltu, olisiko sotaa pitänyt sittenkin vielä jatkaa.

Talvisodan alkamisen 60-vuotispäivän kynnyksellä kirjakauppoihin tulee nuoren helsinkiläisen sotatutkijan Lasse Laaksosen perusteellinen väitöskirja, jossa vastataan tuohon kysymykseen.

Raadollinen kuva
sodan viimeisistä viikoista

   Vastaus on hyvin selkeä: sotaa ei olisi kyetty enää jatkamaan. Suomalaisten puolustus oli rauhan tullessa 13. maaliskuuta 1940 klo 11 luhistumaisillaan tärkeimmällä suunnalla Karjalan kannaksella ja Viipurinlahden länsirannalla. Kysymys oli enää päivistä. Rauha tuli viime hetkillä. Se pelasti suomalaiset.

   Lasse Laaksosen tutkimus Todellisuus ja harhat - Kannaksen taistelut ja suomalaisten joukkojen tila talvisodan lopussa 1940 antaa raadollisen kuvan sodan viimeisistä viikoista ja päivistä. Sankaritarujen ja ihmeiden tilalle nousee karmaiseva kuva kaaoksesta, joka rintamalla vallitsi:

   Sotilaat olivat loppuun väsyneitä, monet mitään tajuamattomassa tilassa, kauhun lamauttamia; monet komentajatkin haparoivat päätöksiä paniikissa. Sotamateriaali oli huvennut, puolustuslinja oli harva ja ohut kuin pärekori ja reservissä oli jäljellä enää kolme todella taistelykykyistä pataljoonaa heitettäviksi pahimpiin paikkoihin. Joukot olivat monin paikoin pirstaleina, joita oli mahdoton johtaa. Divisioonien ja armeijakuntien esikunnat ja Mikkelin päämaja eivät tienneet, missä rintamalinjat täsmällisesti kulkivat.

   "Inhimillinen kestokyky oli ylittynyt, noutaja oli tulossa", Lasse Laaksonen kuvaa tilannetta talvisodan viimeisinä hetkinä.

   Tässä sotakirjassa saavat huutia niin jäykkä, virheitä tehnyt marsalkka Mannerheim, todellista tilannetta kaunistellut kenraali Airo, riitelevät ja juopottelevat rintamakenraalit kuin Suomen sotilasopitkin.

   Sotilasmaantiedon oppikirja opetti, että maihinnousu Viipurinlahden länsirannalle on talvisaikaan mahdoton. Yhtäkkiä helmi-maaliskuun vaihteessa 1940 mahdoton muuttui mahdolliseksi: suomalaiset katselivat linnoittamattoman lahden rannalla, miten venäläisten hyökkäysvaunukolonnat vyöryivät Viipurinlahden 80-senttistä jäätä pitkin suoraan kohti. Panssarintorjunta-aseista ei ollut tietoakaan.

   Suomalaisia komentanut majuri ajeli Vilaniemessä reellä ympäriinsä ja huuteli: "Pelastukoon ken voi."

Gradu
Viipurinlahdelta

   Mikä mies on Lasse Laaksonen, joka kuvailee pyhää talvisotaa tuolla tavalla? Joku uusi pitkätukka-radikaali-sivari?

   Pitkä niskatukka tällä talvisotakriitikolla on, mutta sivari hän ei ole. Hän on 31-vuotias Helsingissä aina asunut intohimoinen historiantutkija, joka aloitti 7-vuotiaana lukemisen Grimbergin 25-osaisesta Kansojen historiasta.

   Hän alkoi 1991 opiskella Helsingin yliopistossa arkeologiaa, mutta sai professori Heikki Ylikankaan seminaarissa viiriäisen talvisodan tutkimiseen. Siitä löytyi nuorelle miehelle riittävästi kiehtovia myyttejä ja mystisiä mustia aukkoja. Viipurinlahti-gradu valmistui 1996, lisensiaatintyö Viipurin seudun taisteluista 1998, ja väitöskirja koko Kannaksesta tarkastetaan 13. marraskuuta. Yliopistopaino julkaisee sen lähiaikoina.

   Leipätyökseen kahden lapsen isä opettaa historiaa Sibelius-lukiossa. Sivuhomminaan hän kirjoitti väitöskirjan lomassa poliisijärjestöjen historian.

   Armeijaan Laaksonen meni heti koulun jälkeen vapaaehtoisena. Hän on sotilasarvoltaan jääkäri ja harrastaa vapaaehtoista maanpuolustusta sekä urheilua. Taekwondossa hän on maajoukkuetason mies.

   Kun filosofian lisensiaatti Lasse Laaksonen alkaa selittää kartalta kynän kärjen avulla Viipurin ympäristön tapahtumia maaliskuussa 1940, ei jää pienintäkään epäselvyyttä, etteikö hän olisi paneutunut aiheeseen ja totisesti innostunut sotahistorian tutkimuksesta: puhetta pulppuaa, niskatukka heilahtelee eikä pylly pysy penkissä.

Pikkutarkka
kuva tilanteesta

   Talvisodan loppuratkaisut alkoivat Karjalan kannaksella helmikuun puolivälissä 1940, kun neuvostojoukot mursivat Mannerheim-linjan Summan lähellä. Rauhan tullessa 13. maaliskuuta puna-armeija oli katkaissut Haminan ja Viipurin välisen valtatien, vallannut Viipurin eteläiset kaupunginosat, työntynyt niin sanotun T-aseman läpi Talin-Portinhoikan alueella ja ylittänyt Vuoksen Vuosalmella.

   Lasse Laaksonen on tutkimuksessaan rekonstruoinut pikkupiirteitä myöten Kannaksen ja Viipurinlahden tapahtumat sodan viimeisiltä viikoilta. Hän kävi läpi kaikki lippuset ja lappuset, sotapäiväkirjat, muistiinpanot, tilannekatsaukset ja raportit, joita sota-arkistoon on taltioitu. Lisäksi hän luki talvisotakirjat ja haastatteli ison joukon veteraaneja.

   Hän on hahmottanut 400-sivuisessa tutkimuksessa, mikä oli todellinen tilanne rintamalla sodan viimeisinä hetkinä, ja millainen kuva tilanteesta ja joukkojen tilasta välittyi porras portaalta ylimpiin esikuntiin ja päämajaan Mikkeliin. Sen lisäksi hän on vielä arvioinut, mitä komentajien keskinäiset henkilösuhteet vaikuttivat sodan johtamiseen ja tapahtumiin noina viimeisinä viikkoina.

Kaaosta, sekoamista,
paniikkia ja pakoa

   Laaksosen raportti on tieteellisen pikkutarkkaa mutta hurjaa luettavaa. Väitöskirja vilisee väsymystä, kauhua, paniikkia, kaaosta, psykoosia, peräytymistä, joukkojen pirstaloitumista, taktisia virheitä, vääriä tilannearvioita ja niiden paikkailua ja pimitystä sodan jälkeen.

   Laaksosen johtopäätös on, että erityisesti Viipurinlahdella, Talin-Portinhoikan alueella, Vuosalmella ja osin Taipaleessakin lukuisat pataljoonat olivat sodan viime päivinä käytännössä luhistumistilassa, mutta päämaja ei täysin ymmärtänyt joukkojen taisteluarvon äkillistä laskua. Se oli luottanut sokeasti rintaman kestävyyteen.

   Laaksonen toteaa, että rintama olisi varmasti murtunut jo muutamassa päivässä Viipurinlahdella, Portinhoikassa tai Vuosalmella, jos sota ja puna-armeijan massiiviset hyökkäykset olisivat jatkuneet.

   Vaarallisin tilanne oli Viipurinlahdella Viipurin länsipuolella. Jos venäläiset olisivat murtautuneet siinä läpi, Kannaksen kolme armeijakuntaa olisivat jääneet läpimurtokohdan itäpuolelle. Juoksu kohti Helsinkiä olisi alkanut.

   Edessä olisi ollut tosin Luumäen linja, mutta se oli enemmän karttaan piirretty viiva kuin linnoitettu puolustusasema. Sen tuntumaan oli haalittu reserviksi pataljoonia koulutuskeskuksista eri puolilta Suomea. Miehet olivat heikosti koulutettuja ja heikosti aseistettuja.

   Yksi Luumäen linjalle hätiin haalituista oli minun isäni, runsas kuukausi aikaisemmin koulutuskeskukseen Kuopioon alokkaaksi mennyt mies.